Katoavaista

Kevät keikkuen tulevi. Silti minua on muistutettu elämän katoavaisuudesta ja elämän arvosta kuluneitten viikkojen aikana. Ihmisen elämä alkaa, kestää ja loppuu. Elämän pituus ei ole meidän vallassamme. Viikon sisällä olimme saattamassa haudan lepoon kolmea tuttua ihmistä. Vaikka kukaan ei ollut itselleni tosi läheinen, jokaisen poismeno tuntui raskaalta. Kyynelkanavia koeteltiin.
Näiden tuttavien elämä katkesi liian aikaisin inhimillisesti ajatellen. Heidän elämänsä tarinat olivat hyvin erilaisia, mutta kaikki mielenkiintoisia ja arvokkaita.

Eräs heistä oli hyvin erikoinen ihminen. Hänen elämänsä herätti minussa monia tunteita. Lukemattomia kertoja olimme tavanneet, jutelleet, nauraneet ja riidelleetkin. Joskus olin hieman pakoillut, ettei olisi tarvinnut kohdata, koska en aina jaksanut hänen ylitsepursuavaa sanatulvaansa ja uteliaisuutta. Silti nyt, kun arkku seisoi yksinäisenä katafalkilla kappelissa ja ilmassa leijui liljojen tuoksu, ymmärsin, että tuo ihminen oli minun elämääni nuoruudesta saaakka annettu lähimmäinen, jonka kuolema sai vuodattamaan jonkinasteisen hellyyden sävyttämiä katumuksen kyyneleitä. Hautajaiset olivat hiljaiset. Saattoväkenä ihmisiä, joilla lähes kaikilla oli muistotilaisuudessa kerrottavana hänestä jokin valoisa muisto.

Naapuripitäjässä mies soitti kannelta tuttavansa äkillisesti kuolleen vaimon hautajaisissa. Läsnä olivat vainajan puoliso, lapset, ensimmäinen lastenlapsi, äiti, sisarukset ja heidän jälkikasvunsa ja tietenkin myös lesken omaiset, mm. vanha appi. Pitäjän kirkko oli lähes viimeistä sijaa myöden täynnä osaksi ääneen itkevää saattojoukkoa. Ilma oli tiheänään "Ei, ei, ei vielä!" -tunnelmaa. Minäkin muistin hyvin tämän tuttavan, hänen iloiset, nauravat kasvonsa. Pystyin hyvin ymmärtämään kirkon täyttävän kaipauksen surun. Siellä saatettiin hautaan paljon rakkautta saanutta ja sitä toisille jakanutta ystävää ja omaista.

Kolmannet hautajaiset olivat pienet ja hiljaiset. Saatoimme hautaan ystävää, jolla ei ollut omia lapsia ja jonka suku oli muutenkin pieni. Näissä hautajaisissa oli se ihmeellinen piirre, että mieheni,
joka siunasi vainajan, tutustutti myös minut vainajan veljeen ja hänen vaimoonsa. Voi sanoa, että ennen tuntemattomista ihmisistä tuli meille ystäviä monimutkaisen tapahtumasarjan kautta. Olen siitä kiitollinen.

Elämä on joka päivä täynnä kohtaamisia. Jospa jaksaisimme kohdata jokaisen  lämmöllä, nähden tapaamamme ihmisen ainutlaatuisen arvon.Voi olla, että huomenna jompi kumpi meistä on jo poissa.