Virkkaava isoäiti

Minulla on ollut ilo elää tällä maapallolla 25-vuotiaaksi isoäidin kanssa yhtaikaa. Äidin puoleinen mummi kuoli jo ennen syntymääni. Mutta tämä isän äiti, Selma, eli 95-vuotiaaksi, kunnes myrsky vei hänet. Ihan oikeasti; joulukuussa vuonna 1975 isoäiti oli tyttärensä kanssa ollut matkalla Helsingin pääpostista postittamasta joululahjapaketteja "maalle". Oli kovin myrskyinen sää. Munkkiniemen lähellä syntyi trombi, joka repäisi ensin kiukkuisesti rakennuksen katon mukaansa. Seuraavaksi myrskytuuli tarttui hentoiseen isoäitiini, joka tuulen voimasta paiskautui päin lähellä olevaa kiviaitaa. Kylkiluut murtuivat ja aiheuttivat sisäisen verenvuodon. Isoäiti kuoli.
    Isoäiti oli persoona, loppuun asti terävä ja aikaansa seuraava ihminen. Hän oli ystävällinen,  mutta arvonsatunteva ja tyylikäs leskirouva pääkaupunkiseudulta.  Hän oli suvun yhteyksien ylläpitäjä. Isällä ja isoäidillä oli harvinaisen lämpimät välit, isä kun oli kuopus ja sisarussarjan ainoa poika. Isoäiti vierailikin meillä usein. Lapsen oli hieman vaikea päästä aivan likikosketukseen hänen kanssaan, mutta lämpöä hän silti levitti hymyllään ja olemuksellaan ympärilleen. Murkkuikäisenä sain usein kuulla kommentin: "Tuuli, muista ryhti!"  En muista, että isoäiti olisi koskaan istunut nojatuolissaan kotonaan tai meillä ilman käsityötä - ja lähes aina tuo työ oli pitsinvirkkaus. Kotonaan Helsingissä isoäidillä oli iso, mahtava nojatuoli, jossa hän kohdevalon alla istui virkkaamassa. Ohuen ohut lanka juoksi itseommellusta virkkauksin koristellusta pussukasta virkkaukseen, joka oli tiukassa otteessa isoäidin kauniissa käsissä. Tosin tiedän, että isoäiti myös ompeli ja kirjaili, mutta sitä en ole nähnyt. Perintötavaroiden joukosta löytyy matkalaukun tai -arkun peitteeksi valkoisesta puuvillasta ommeltu liina, johon on punaisella langalla kirjailtu pitkä juna. Alla on teksti:"Hyvää matkaa!"

   Ei ole kauaakaan siitä, kun vein pussillisen isoäidin lapsilleen tai lapsenlapsilleen tarkoittamia käyttämättömiä pitsilakanoita kummitytölleni perinnöksi. Nyt nuo osin kaksinkertaisin pitsein varustetut lakanat saavat uuden elämän neljännen ja viidennen sukupolven kodissa. Kummityttöni ripustaa ne vanhan, hienosti entisöidyn kotinsa olohuoneen ikkunaverhoiksi. Pääsevät vihdoin käyttöön ja niiden kauneus tulee nähdyksi ja ihailluksi! (Ainakin paremmin kuin muovipussissa komeromme nurkassa.)

   Parin viime päivän aikana olen pitkästä aikaa tarttunut käsityöhön. Eräs ystävä pyysi kutomaan tytön sukat "Joulunlapsi-keräyksen" joulupakettiin. Innostuin. Sukista tuli kauniit. En valitettavasti huomannut ottaa valmiista sukista valokuvaa. Vaikka luomisprosessissa jouduinkin "pärvöttämään" useamman kerran, lopputulos oli tyydyttävä.  Nyt sukat ovat jo matkalla ilahduttamaan jonkun romanialaisen murkun varpaita. Ao kuvien keristä näkyvät sukkien värit. Ihanaa oli tajuta, etteivät hartiani jumittuneet ja voin taas alkaa kutoa ja virkata vaalien isoäidin antamaa käsillätekemisen perintöä. Sukkaprojektiin löysin puikot tästä kuvassa olevasta isoäidiltä perinnöksi jääneestä virkkuukoukku- ja puikkokotelosta. Sekin on alusta alkaen käsityötä. Pahvinen lieriö, pahvinen pohja ja kansi, kiinnityksenä puinen helmi, jonka ympäryskin on virkattu. Pahviset osat on peitetty pellavalla sisä- ja ulkopuolelta ja kylkeen ja kanteen on virkattu pitsikukat. Wau! Hyvä, isoäitini Selma!