Isoäidinneliöitä

Hih. Jos et tiedä, mitä ne ovat, et elä samassa todellisuudessa kuin minä juuri tänään. Ja tästä päivästä edelleen vappuun. Ja jo paljon ennen sitä - omien lappusten virkkausvaiheessa. Meillä nyt vaan on seurakunnassa niin mainio ja níin mukaansatempaava ja niin työllistävä yhteisvastuuprojekti, että siitä on ihan pakko jo kirjoittaa tämän huhtikuun ensimmäinen blogi.

Juurikin näin. Siinä on sitten sana, mikä minua ärsyttää. Tuo juurikin. Miksi pelkkä juuri ei riitä?
Niin. Niistä virkkaustalkoista. Talkootouhu on innostanut meidän seurakuntalaisiamme todella. Monessa tuvassa, olohuoneessa ja kamarissa on viime viikkojen aikana virkattu neliöitä, joista on tarkoitus koota erilaisia tuotteita vappuna myytäväksi. Vappuna huutokauppa alkaa Kauhajoen seurakuntakeskuksessa klo 13. Jos tulet paikalle, näet luomisvimman tuloksia. On peittoja, kasseja, laukkuja, tyynyjä ja vaikka mitä.

Itselläni on jo entuudestaan 1970-luvulla virkattu poncho. Äiti ne palaset virkkasi ja minä jatkoin muutamilla kierroksilla pylväitä. Lopuksi hapsutin koko komeuden. Olen käyttänyt sitä läpi neljän vuosikymmenen, opiskeluajoista näihin päiviin, jolloin eläkeikä ei ole ollenkaan kaukana. Ja aina vain rakastan tuota vaatetta. Se on niin lämmin. Sen alle voi peittää nuhjuisen puseron. Se vain yksinkertaisesti on ihana.

Näin tässä pari yötä sitten unen, jossa kuulin Jumalan kysyvän: "Onko leipää köyhille ihmisille?"
Vastasin katsellen pyöreitä, pulleita limppuja: "On, on leipää köyhille ihmisille."
Ehkä se uni enteili huutokauppamme odotuksia ja ajatuksia. Näillä peitoilla ja muilla tuotteilla yhteisvastuun kohteena olevat yksinäiset vanhukset saavat lämmintä leipää, ystävän ja paljon iloa.

Juuri(kin) näin! Amen.