Västäräkki, kevät!

Näin tänään omin silmin kaksi västäräkkiä. Ei ollut kameraa mukana, mutta mieleen jäi hauska kuva: pieni lintu pomppii asfalttipihalla pikku nokassaan melkein päänsä kokoinen kuiva ruohokimppu.
Olin tulossa veteraanien kevätlaulajaisista ja menossa parkkipaikalle autoani hakemaan. Ilahduin linnuista yllättävän paljon. Oli kuin kevät olisi valunut olemukseeni. Hyvä ystäväkin oli tulossa kylään.

Eilen olimme tulossa kotiin juuri auringon laskiessa. Takaapäin lankesi maiseman ylle kaikenläpäisevä viisto, punertava valo. Ajoimme haltioituneina noin kolme kilometriä kuin ihmeellisesti valaistussa luontotunnelissa. Terijoen salavat, koivut, kuuset, punaiset talot ja tie edessämme olivat kuin sadussa. Takanamme ajanut auto ei kiirehtinyt ohitsemme, vaikka olisi voinut sataa huristella. Ihmetteli varmasti samaa auringon järjestämää ilmaista taidenäyttelyä.

Niin. Kevät. Kevät tekee ihmiselle joka vuosi taikoja. Tekee yhä enemmän mieli uudistua, ikääntyessäkin. Haluaa, että minussakin lintu rakentaa pesää, että minäkin olen ihmeen kaunis, että minussa voi syntyä jotakin uutta. Keskelle ikääntymisen erilaisia tunteita herää voimakas luomisinto. (Kevätaurinko kieltämättä pakottaa myös katselemaan pölyä ja likaa, tarttumaan rättiin, imuriin ja haravaan oksasaksiakaaan unohtamatta.) Koskaan en ole liian vanha tekemään jotain luovaa, uutta!
Eikä sen tarvitse olla runo, taulu tai laulu, vaan vaikka ihana uusi ruoka tai uudistettu kukkapenkki tai uusi maalikerros vanhalle esineelle.

Kevät on hullaantumisen aikaa. Hullaannutaan, juovutaan, iloitaan valon ja kasvamisen ihmeestä!
Rakastetaan (yritetään rakastaa) kaikkia ihmisiä ja kiitetään heistä, jotka jakavat elämää kanssamme juuri tänä keväänä. Ystävät, malja keväälle!