Tämän hiljaisen viikon ajan ovat kyyneleet yhä uudestaan nousseet sisimmästäni. En ole ollut varsinaisesti surullinen. Kuitenkin pitkään pidätelty suru se on hilannut silmävettä ylöspäin poskipäille vierimään. Yllättäen, yhtäkkiä, mutta ennen muuta laulaessa.
On ollut hyvällä tavalla ikävä veljeä, isää, äitiä ja siskoa. Samalla olen aavistanut katoavan nyt-hetken arvon. Hetket liittyvät hetkiin. Talviaika vaihtui kesäajaksi. Miten pitkään saan näitä uusia hetkiä? Mitään muuta en omista. Vain juuri tämän. Tämän pääsiäisen nyt. Tänään.
Vaikka haudalle kantamani narsissit ovat paleltuneet yöpakkasissa, niiden vieminen sinne ei ollut turhaa. Elämän ainoa hetki on nyt.
Kerran oli se hetki, jolloin suurin kaikesta tapahtui. Uskoni mukaan eräänä sunnuntaiaamuna, juuri sen perjantain jälkeisenä, kun Rakkaus naulattiin väkivaltaisestí ristille, rikkaan miehen hautaluolasta astui ulos Kristus itse, Jeesus. Hän astui ulos, mutta myös nousi ylös kuolleista, Tuonelan valtakunnasta.
Huraa! "Tahdon tanssia ja laulaa, alla kirkkaan auringon!" Tuo kuolema, jonka käsikoukussa meitä jokaista kerran viedään, on ikuisesti voitettu. Tänään saan iloita siitä. Levätä. Olla rauhassa.
Huominen kutsuu uusiin haasteisiin. Mutta tämä pääsiäinen ilon hetkineen kirkossa, lenkkipolulla ja kodin rauhassa on nyt. Nyt ei haasteta riitaa. Tänään on läheisyyden ja välittämisen päivä. Rakkaus ei ole kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti