Vuoden viimeinen aamu. Mies oli sytyttänyt enkelikelloon kynttilät, herätti minut ja lähti sitten omille asioilleen. Sain lahjaksi hiljaisuuden, jonka rikkoi vain enkelikellon vieno helinä. Puuro ja kuppi kahvia maistui hyvältä. Ainoa vilske kävi lintulaudalla. Keskityin hetkeen. Olin vain.
Sitten tuli painetta. Nyt nopeasti kamera esiin. Yritän saada kuvan tuosta enkelikellosta. Hetken tallentaminen vei mennessään lumon. Alkoi vuoden viimeisen aamu(päivä)n arki.
Pelottaako minua sana "viimeinen"? Kun enemmän asiaa mietin, jokainen hetki on viimeinen. Joka sekunti vanhenen ja kerran minun elämäni kellossa sekuntiviisari pysähtyy viimeisen kerran. Minua ei pelota. Sillä samassa hetkessä on aina läsnä jotain ensimmäistä. Uusi minuutti tuo mukanaan uuden mahdollisuuden. Viimeisenkin elämäni henkäyksen jälkeen alkaa jotain uutta. Ainakaan nyt ei pelota sekään. Seimen lapsen syntymä ja enkelien rauhanjulistus on vielä läsnä tässä hetkessä. Ovi on auki pääsiäiselle. Kuoleman portista näkyy ikivaloa. Mutta se mikä pelottaa, on ihminen ja ihmisen mielen synkät syvyydet. Pelottaa se, miten helposti ohitan ihmisen, jonka elämä on järkkynyt ehkä jo aivan lapsesta saakka. Pelottaa yksinäistyminen, joka uhkaa ihmisen elämää. Pelottaa tämä ns. rakennemuutos, jonka rutinassa ja ryskeessä joku aina jää kokonaan syrjään. Pelottaa välinpitämättömyys ja voimattomuus, oma ja toisten. Pelottaa yhteiskunnan jakautuminen ja yhteisöllisyyden puute. Pelottaa kaikenlainen pakottaminen, halveksunta ja rasismi.
Enkeli sanoi jouluyönä: "Älkää pelätkö! Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon! Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja..." Tarvitsen enkelin ilmoitusta. Tarvitsen rohkaisua rakastamiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Tarvitsen toisia ihmisiä. Yhdessä me voimme paljon enemmän. Katsotaan siis toisiamme silmiin, kutsutaan nimeltä, annetaan arvoa. Jaetaan keskenämme ilo ja murhe. Sillä elämää ei ole kuin juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti