Joskus odotus palkitaan. Pienikin asia voi jo toivonsa menettänyttä ilahduttaa. Tunsin itseni toivottomaksi tumpelohortonomiksi, kun oli jo syyskuun alku ja kehäkukkani olivat edelleen vain noin 10 cm:n pituisia lehtimuodostelmia. Siis en saa edes kehäkukkaa kukkimaan! Manasin kukkapenkkiä, jonka olin rakentanut sanomalehdistä ja mullasta, multakerros oli todennäköisesti liian ohut. Varmasti olikin. Mutta mikä ilo: noin viikko ennen näitä syyskuun lopun kylmiä ilmoja katsahdin jälleen kukkapenkkini puoleen ja sieltä katseeseeni vastasi kaksi ihanaa, naama ammollaan nauravaa kehäkukkaa! Molemmat pääsevät tähän nyt oikein kuvan kanssa tuomaan toivoa toivottomille odottajille.
Joskus odottaminen on vaikeaa. Tunnet, että jokin fyysinen vaiva rasittaa kehoasi, mutta huolimatta tutkimuksista mitään ei tunnu löytyvän oireiden syyksi. Silloinkin, olipa syy vaivoihin miten rankka tahansa, odotus ja epätietoisuus päättyy, kun saa selvän diagnoosin. Odottaminen epätietoisuudessa on vaikeinta.
Sekin on kurjaa odottamista, kun pekkapouta ennustaa jotain kamalaa koiranilmaa. Tulossa oleviin kauheuksiin valmistautuminen on pelonsekaista, vastenmielistä.
On myös asioita, joiden odottamisesta iloitsee. Odotus on melkeinpä parempi kuin itse asian toteutuminen. Silloin on olemassa varmuus, että tuo odotettu päivä koittaa varmasti. Siihen voi varautua ja valmistelujakin voi tehdä. Kuinkahan moni (joulu)ihminen on jo salaa kääntänyt katseensa kolmen kuukauden päähän ja aloittanut kenties suunnitelmat? Itse en kuulu noihin ihmisiin, mutta varmaa on, että yrittäjät kuuluvat, sillä jo nyt on joissakin liikkeissä joulusesonki alkamassa. Huh huh.
Silti. Vaikka odottaminen on mukavaa, on vielä mukavampaa ja viisaampaa elää täysillä tätä hetkeä.
Jos mieli on kiinni vain tulevassa, voi jotakin elämässä vilahtaa ohi. Siis rakastakaamme toinen toisiamme ja eläkäämme toisiamme tukien odotuksinemme juuri tässä päivässä, tunnissa ja minuutissa. Mieskin löysi tänään elämäänsä uuden iloisen asian, kun pyrähti juoksuaskeliin viidentoista vuoden tauon jälkeen! Olisittepa nähneet miehen iloisen naaman!
Vähiten puhutut odotukset liittyvät varmasti elämän päättymisen hetkiin. Jokainen niitä mielessään ajattelee ainakin joskus. Joku ei odota mitään, joku odottaa elämän suurinta ihmettä. Ajattelen mielelläni kuolleista omaisistani (niinkuin meidän nuoriso-ohjaajamme hyvässä saarnassaan sanoi), etteivät he Jumalan näkökulmasta ole kuolleet, vaan nukkuvat. Ortodoksit puhuvatkin kauniisti kuolonuneen nukkuneista.
Armo kantaa rajan yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti