Matkalla kesästä syksyyn

Vaikka on jo syyskuu, niin "... kesä jatkuu, kesä!"  Ulkona on niin lämmin, että syksyiset pukeutumiskoodit eivät istu aikaan. Se on mahtavaa, vaikken itse enää osaakaan kesäillä, vaan elän toiminnallista syksyihmisen elämää. Ulkonakin eniten ilahduttavat paikoin punertuneet pihlajanlatvat, kirkkaan keltaisina hohtavat vaahterat ja koivujen hillitty kallistuminen kellastumisen puolelle.
Lämpimiä tunnejälkiä ovat tämä kesä ja syksykesä mieleen painaneet.

Tässä väreilee auringossa Puujärvi Karjalohjalla. Se oli tämän kesän ykkösuimapaikka - kirkas järvi, sopivasti syvenevä, elokuun lopullakin vielä aivan kesänlämmin.
Olin hiljaisuuden retriitissä ja nautin kaiken muun ohessa tämän järven vilvoittavasta vedestä ja siitä onnellisuuden tunteesta, jota uidessa koin.



Paljon muitakin onnenhetkiä on kesään mahtunut, esim. Lauhavuoren maisemat täällä kotolähellä. Molemmilla vaelluksilla olin loistavassa seurassa, ensin kesän alussa aikuisen kummityttöni kanssa, sitten myöhemmin rakkaan siipan seurassa.

 

 

 

Monen muun ohessa olen kirjoittanut runokirjaa, jonka pitäisi putkahtaa julkisuuteen joskus tänä syksynä. Olen ollut projektista iloinen, vaikka se luonnollisesti on vaatinut paljon työtä. Tänään on vielä suunniteltu ja korjailtu, mietitty kaikki valmiiksi kirjan taittoa varten. Iloitsen tästä tulevasta toisesta "lapsestani" paljon jo etukäteen. Tämän enempää paljastamatta selityksen saa myös tämän blogikirjoittelun viivästyminen. Nyt kaikki alkaa omalta osaltani olla valmista.

Kirjan tiimoilta vierailimme aivan ihmeellisessä paikassa - Livonsaaren yhteisökylässä Naantalissa. Siellä näin ensimmäisen afrikkalaisen majan mallisen kodin Suomessa. Seinät oli tehty savesta, sekaan tukipuiksi aseteltu säännöllisin välein puuklapeja. Oli hieno!

Vaikuttava, ehkä monella tavalla vaikuttavin matka oli kuitenkin eilen, kun jälleen miehen kanssa matkasimme Ouluun. Seinäjoelta hyppäsimme junaan ja illalla palasimme junalla takaisin. Lyhyt matka, mutta liikuttava ja koskettava. Olimme katsomassa viime kesänä kuolleen siskoni Taruliisan muistonäyttelyä. Viivyimme näyttelyssä pitkään, koska viihdyimme siellä ja tutkimista, katselemista ja muistelemista oli niin paljon. Se ei ollut pelkkä taidenäyttely, vaan näyttelytilaan oli lavastettu Taruliisan työpiste ja ikkunalaudoilla oli Taruliisan kauniisti maalaamia ruudullisia puupalikoita, joiden kääntöpuolelta löytyi taiteilijan päiväkirjamerkintöjä lapsuudesta aivan viime vuosiin asti. Niiden tekstien ja pienten kuvien äärellä sai käydä läpi siskon elämää monelta tasolta, välillä nauraen ja välillä ihaillen Taruliisan sinnikkyyttä elämän eri vaiheiden keskellä.
Näyttely oli itkuun asti liikuttava, kuin sukellus raikkaaseen veteen, johon sai oman kaipauksensa upottaa. Koimme molemmat, että Taruliisa itse oli hyvin lähellä. Oli hyvä olla iltaan asti.

Järkyttäväkin juttu matkaan sisältyi. Mennessä junamme oli todella myöhässä aikataulusta. Tuskailimme jo lyhyeksi jäävää näyttelyaikaa. Kymmenisen minuuttia ennen Oulua juna pysähtyi kokonaan. Kuulimme surullisen uutisen: joku oli kuollut vastaantulevan  junan alle, joten odotus raskaissa mietteissä kesti vielä tunnin. Oulussa vaihdoimme paluulipun myöhempään junaan, joten käytännön haittaa siitä ei meille sitten tullutkaan. Tapasimme Oulussa myös ystävän, jonka kanssa nauru raikui ja juttu luisti juodessamme kauppahallin kahviossa maukkaat sumpit.