Hyvyyttä ja kamaluutta

Osa-aikaeläkeläisestä neljän viikon tiukka työrupeama ottaa mehut irti. Varsinkin kun on samalla oikeastikin mehujen irtiottamisen aika. Monet puhuvat mehuista, soseista, sienimetsistä, säilömisestä, pakastamisesta, kuivattamisesta ja poimituista puolukkakiloista. Minäkin vietin työjakson lähes ainoan aikatauluttoman päiväni suppilovahverossa. Olipa siellä sienen sisässä ihanaa ja kosteaa. Heh. Siis siellä metsässä tuoksui kirpakka syksy. Suppilovahveroita oli niin paljon, että ystäväni ja minä ensin huokailimme, sitten keräsimme ja huokailimme, sitten varoimme astumasta pikkuisten sienien päälle, lopetimme ihastuksen huokailut ja vain keräsimme ja keräsimme. Uskomaton runsaus!

Iloista ja suruista suurimmat liittyvät kuitenkin ihan varmasti ihmisenä olemisen iloon ja tuskaan. Tätä viikkoa ovat kirkossa kannatelleet Jeesuksen puheet lapsista, vähimmistä veljistä ja enkeleistä.
Hän kieltää rajuin sanoin ketään viettelemästä pahaan lasta, joka taivasten valtakunnan näkökulmasta on kaikista suurin. Lapsi on malliesimerkki. Meidän tulee tulla lasten kaltaisiksi päästäksemme taivasten valtakuntaan.  Evankeliumitekstin lopussa Jeesus sanoo jotain kaunista ja arvoituksellista: "...sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja."

Miten me osaamme tulla lapsen kaltaisiksi? Liikutuin katsellessani kirkonmenoja tv-ruudun kautta. Jumalanpalvelus tuli jostain Pohjoismaista. Seurakunta koostui lapsista. He kokosivat kahden papin johdolla rukoushelmistä  muodostuvaa nauhaa. Kun nauhaan pujotettiin kaksi rakkauden punaista helmeä, pappi kysyi lapsilta, miksi näitä helmiä on kaksi? Oli ollut jo puhetta siitä, että rakkauteen kuuluu Jumalan anteeksiantamus. Joku lapsista vastasi: "Toinen on anteeksisaamisen ja toinen anteeksiantamisen helmi". Pappikin liikuttui ja sanoi: "Kukaan maailman teologeista ei olisi osannut vastata sinua paremmin tähän kysymykseen".
Niin. Ilman näitä kahta taitoa emme voi kasvaa syvemmälle rakkauteen ja ystävyyteen. Mutta vaikea on antaa anteeksi, jos joku tekee omalle tai toisen lapselle pahaa. Siinä Kristus kärsii kuolemantuskan yhä uudestaan. Emme elä vaaleanpunaisessa maailmassa. Eipä ollut Kristuskaan kovin lempeä sanoissaan puhuessaan vähäisimpien viettelijöistä. Mutta miksi Jumala sallii niin paljon pahaa tapahtuvan?

Joku tolkku blogissakin. Nyt olen päässyt suppilovahverometsästä ihmisten synkkään raadollisuuteen. On aika lopettaa ja yrittää itse elää lapsen luottamuksessa, iloiten anteeksisaamisesta ja opetellen anteeksiantamista. En silti pysty kaikkia asioita hyväksymään maailmassamme. Meidän enkelimme taivaissa näkevät taivaallisen Isän kasvot. Mitähän he niissä näkevät?