Elämän etsijä

Meillä töissä kävi tietoturvakouluttaja. Oppimani asia numero yksi: "Suurin uhka turvallisuudelle on koneen käyttäjä itse, se asenne, jolla suhtaudun tietokoneen käyttööni". Olipa heti koulutuksen jälkeen pakko käydä työhuoneella tekemässä muutamia parannuksia... vaikka eivät omat salasanani nyt ihan siinä koneen vieressä liimalapulla olleetkaan. Asenne taitaa ratkaista ( melkein ) kaikissa asioissa.

Aivan kivenheiton päässä kodistamme on kehitysvammaisten asuntola. Eräs tuon kodin asukkaista, keski-ikäinen mies, on ottanut elämäntavakseen seisoa työajan ulkopuolelle jäävän ajan tienristeyksessä ja nostaa kättä kaikille ohiajaville autoilijoille. Hieno elämäntehtävä ja uskomaton uskollisuus! Jo vuosia hän on ilahduttanut meitä ohikulkevaisia.

Eräs tuntemani veteraani on aina kovin  ilahtunut tavatessamme.  Ja paikka, missä hänet usein tapaamme, on konsertti. Hän on varmasti paikalla kaikissa klassisen ja hengellisen musiikin konserteissa. Hän arvostaa musiikkia, rakastaa kuorolaulua ja on myös uskollinen seurakuntalainen. Huolimatta korkeasta iästään ja kahdesta kepistään, joita liikkumaan pääseminen edellyttää, en ole koskaan kuullut hänen valittavan mistään. Hän kunnioittaa elämää ja iloitsee siitä.

Jokainen aamu avaa oven uuteen mahdollisuuksien päivään. Jokainen iltakin on vielä mahdollisuus. Mikä on oikea ja kohtuullinen elämänohje tämän moniarvoisen ja usein kiireisesti sykkivän ajan haasteiden keskellä? Olisiko se tämä ikivanha rakkauden kaksois- ( tai kolmois ) käsky: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?"  Mietin sen jokaista sanaa erikseen. Rakasta. Jumalaa. Yli. Kaiken. Ja. Lähimmäistäsi. Niinkuin. Itseäsi. 

Kumarran pääni. Ristin käteni. Haluan jatkaa matkaani rakkauden etsijänä ja löytäjänä. Epäonnistuneena voin alkaa uudelleen: "...Voin armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen."