Kiitos.

Syksy tulee ihan väkisin. Vaikka olen syksyihmisiä, tästä kesästä en luopuisi, koska en oikein ehtinyt sen mukaan. Ei - ei ollut kiireitä. Silti kesä on vain jotenkin karannut käsistä. On ollut hyviä hetkiä, lämmintäkin joskus, järven vesi vilvoittavaa eikä puutarhaakaan ole juuri tarvinnut kastella. Olen seurannut punarintaa, istunut mieheni kanssa nuotiolla aivan hiljaisessa metsässä, aistinut monesti liikkumattoman hetken. Olen saanut jutella myöhään yöhön ystävien kanssa, laulaa, nauraa ja nauttia niin monista erilaisista asioista. Erityisesti mielessä ovat rakkaat lapset, ihkauusi kummipoika, kaksivuotinen nappisilmä ja uljas yksivuotias. Olen saanut nauttia myös taiteesta; harpun helinästä, kanteleen soinneista, tauluista, lauluista, runoista.  Kesä on ollut pullollaan tapahtumista. Ja silti -

Kesä on ollut luopumisen kesä ja jäänyt kesänä siksi ikäänkuin varjoon. Vaikka sieluni on huutanut: "Älä ota pois!", on täytynyt tyytyä siihen, että en voi hallita elämää. Jos en voi päättää säätiloista, voin vielä vähemmän päättää sairastumisista, sairauden etenemisestä, läheisteni elämästä tai kenenkään kuolemasta. Elän tarinassa, jonka käsikirjoittaja on joku toinen kuin minä. Tähän kesään on kirjoitettu luopumisia, sairautta ja kuolemaa minun ja monen muunkin kohdalla.

Mennyttä en saa takaisin. Nyt on tartuttava syksyyn. Syksyinen metsä odottaa. Voin nauttia ja iloita niin paljosta, mitä jo lähellä oleva luonto tarjoaa. Puutarhassa aroniapuun lehdet punastuvat ja marjat mustuvat, pihan pihlajat hehkuvat marjataakkoineen ja tienvarsien kanervat loistavat violettia.
    Alkavat uudet vaiheet työssä ja harrastuksissa.  Ehkä opin kiittämään myös luopumisista. Juuri nyt, kun suruviesti Anna-Maija Raittilan kuolemasta on saavuttanut meidät, voin kiittää hänestä. Hän oli hengellinen äitini, hän oli isosiskoni tavoin esimerkkini elämässä. Nyt saan kaivaa kirjahyllystä hänen tekstejään ja kiittää kaikesta siitä, mitä hänessä sain. Anna-Maijan teksteissä elää ilo ja lohdutus, joka liikkuu matalalla, ahdistuneen ja surullisen ihmisen vastaanottotaajuudella. Muistan, miten hän keskellä vaikeuksia toisti usein sanat: "Kaikki muuttuu hyväksi". Niin. Kaikella on tarkoitus. Juuri sitä on vaikea hyväksyä silloin, kun luopumisen kipu riipoo sielua. Ehkä Jumala osaa kääntää jopa pahan palvelemaan hyvää. Sanon "ehkä" ja kuiskaan nopeasti ja hiljaa yhden sanan: "Kiitos!"