Hetken lumo

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa kääntyä kohti loppuaan. Tässäkin ajan rahtusessa on ollut monta koskettavaa hetkeä. Joskus ne menevät niin nopeasti ohi, että niitä on vaikea tavoittaa jälkikäteen. Mutta joistakin on jäänyt mieleen pysyvä jälki. Pyhimmät ja kipeimmät niistä jäävät oman sydämen pehmolevylle. Ne eivät ole tarkoitettu jakoon. Hyvä ja oikein on omistaa ne itselleen.

Mutta on ollut myös hetkiä, joista kaksi jaan kanssanne.
Tammikuussa minua on opetettu kahdessa aivan erilaisessa asiassa. Toisesta kerroinkin jo edellisessä blogitekstissäni - sopeutumis- ja valmennuskurssista. Se pidettiin Turun Hirvensalossa Suvituulen kuntoutuskeskuksessa. Tiesimme, että aivan muutaman kilometrin päässä Suvituulesta on Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli. Halusimme nähdä sen ehdottomasti, koska se oli tullut nähdyksi tv:ssä ja olimme molemmat siitä vaikuttuneita. Ajoimme siis sinne jonkin tauon aikana. Kokemus oli vaikuttava. Kuva kertokoon enemmän kuin sanat. Tuon ihmeen sisässä lauloimme kahdestaan virren: "Elämä on meri, meri kauhistaa, kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa. Mistä turvan löytää sielu rauhaton? Kuka auttaa voisi, yö kun läsnä on?"  (Vk 482 ) Koskettava hetki, kuva oman sydämen tilasta, sen peloista ja sinne luvatusta rauhasta. Tuoreen puun tuoksu, venettä muistuttavan kirkon sisällä istuminen ja omat ajatukset yhdessä lumosivat.

Turusta palattuamme oli edessä työhön liittyvä lattiakuvakoulutus. Harjoittelimme ja saimme koskettavia kokemuksia ihmiselämään liittyvistä kertomuksista, jotka toteutettiin lattiakuvamenetelmällä. Koulutuspäivän toisena aamuna kouluttajamme Kaija Tiirola johdatteli meidät uuteen päivään kertomuksella Lootista ja hänen vaimostaan. Vaimo katsoi kiellosta huolimatta taakseen tuhottuun kaupunkiin, jähmettyi ja muuttui suolapatsaaksi.
Seurasi pitkä työskentely, jonka aikana kävimme läpi omaa menneisyyttämme ja tietä, jota kuljemme nyt kohti tulevaisuutta. Loppuvaiheessa, kun lattialle oli jo rakennettu menneisyys ja elämän polku,
jolla loisti turvana Kristus-kynttilä, mietimme unelmia ja haaveita, joita elämältä odotamme. Niiden merkiksi veimme tulevaisuuden niitylle höyheniä. Halutessamme saimme mainita ääneen unelmiamme.
Tarina kosketti sydämeen asti. En halua muuttua kivettyneeksi, katkeraksi, syyllisyyksiä kantavaksi suolapatsaaksi, vaan vaeltaa vapaana ja armahdettuna kohti unelmiani. Kun Kaija kiersi piirimme jokaisen osallistujan luona lausuen silmiin katsoen: "Jumala on luvannut antaa sinullekin tulevaisuuden ja toivon ", alkoivat kyyneleet nousta minusta kuin syvästä lähteesta. Lumoava, puhdistava hetki.