sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Vihreä mekko

Se tuntui ihanalta. Äidin kuoleman jälkeen olen kulkenut mustissa ja harmaissa vaatteissa yli kaksi viikkoa. Lauantaina olimme Kertun yksivuotissynttäreillä - ja sinne puin päälleni petrolin vihreän ohuen villamekon. Voi että se oli ihana. Aurinko paistoi täyden laidallisen valoa keittiön ikkunasta, ja sallin itseni nauttia siitä, että elämä on sittenkin elämistä varten. Minun ei tarvitse surra silloin kun ei siltä tunnu. Kevättuuli puhaltaa surureunaisia sadepilviä päälleni vielä aivan varmasti.
Ennen vanhaan suruvaatteissa taidettiin kulkea aina kuoleman jälkeen lähes vuosi. Sen täytyi olla joskus rankkaa.
No, tätä olotilaani olen miettinyt ja ystävien kanssa jakanutkin. On ikäänkuin soisin alavireisesti duurissa, tai  ylävireisesti mollissa. On hankala olla. Hautajaiset ovat tulossa, lumi sulaa, kevät puskee voimalla esiin. Silti on surua ja huolta - läheistenkin voinnista. Kuitenkin ilo pulppuilee pinnan alla. Olen itse tulppa, ilo ei virtaa vapaasti. Hetkellisesti kyllä. Vihreä mekko tuntui niin raikkaalta. Tunnustan; pyörähtelin peilin edessä ja ajattelin: "Aika kaunis!" Ja sitten se synttärisankari - muutaman tunnin aikana tuli meidän taloutemme digikameroihin tallennettua Kertusta 103 kuvaa. Seurasimme lumoutuneina horjuvia ensiaskeleita ja yhdyimme tuontuosta päivänsankarin nelihampaiseen hymyyn. Elämä. Olet kaunis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti