Aika seis ja ovet säppiin!

Olisin niin halunnut pysäyttää ajan. Tai pistää ovet lukkoon. Mutta en voinut mitään. Rakkaat omaiset, joita niin harvoin näen, alkoivat päätöskahvin jälkeen tehdä lähtöä. Itse hoidin emännän tehtäviä kätellen suurta vierasjoukkoa.  Joku meni vaihtamaan vaatteita. Jotkut juttelivat keskenään. Joku oli hakemassa ylijäänyttä ruokaa keittiöltä, joku valitsi osanottokukkia mukaansa. Jotkut olivat jo lähteneet. Jonkun kanssa ehdittiin vaihtaa kuulumisia hitusen verran. Ja sitten: muutama minuutti ja sali oli tyhjä ja autio. Yli sata ihmistä käveli ulos ovesta ja autojono purkautui risteyksissä eri suuntiin.
Ystäviä ja serkkujakin olisi halunnut tavata pidempään. Hautajaiset olivat ohi - ja pian olimme mieheni kanssa taas kahdestaan. Eipä silti, samanlaiselta varmaan tuntui monesta muustakin, siis siltä, ettei kohtaamiseen jäänyt riittävästi aikaa.

 Olimmehan kuitenkin äidin Suuressa Juhlassa. Äiti oli keskipiste poissaolevanakin. Hänen muistonsa kirvoitti kielten kannat, ja muistot yhdistivät meitä kaikkia. Nyt kun vanhemmat ovat poissa, me olemme ihan itse vastuussa siitä, miten hoidamme erityisesti sisarussuhteita. Sisarukset ovat tärkeitä. Jokaisella on kuitenkin ajankäyttöä miettiessään etusijalla oma perheensä. Silti en halua yhteyksien katkeavan niin, että ainoa kohtauspaikka on surujuhla, jossa jätämme lopullisia jäähyväisiä. Parasta on kutsua kylään, sisaruksia ja myös ystäviä ja naapureita. "Osaanhan minä priorisoida aikani", sanoi viisas ystäväni muistotilaisuuteen saapuessaan, kun ilmaisin ilahtumiseni hänen läsnäolostaan. Hänen ainoa lapsenlapsensa oli käymässä - ja silti hän uhrasi  osan viikonlopustaan minun äitini hautajaisiin.