torstai 6. lokakuuta 2016

Muukalaiset

Ajattelin kirjoittaa syksyisen blogitekstin. Olin ottanut tätä varten muutaman valokuvankin. Äsken
kuitenkin jälleen näytettiin toisenlaisia kuvia uutislähetyksessä. Alan jo voida fyysisesti pahoin katsellessani niitä. Viime viikon kampanjointi tästä (hyvän) yhteiskuntamme harjoittamasta hiljaisuudesta kosketti.  En halua minäkään enää vaieta. Itsehän en Syyrian sodalle voi mitään, vaikka esimerkiksi Aleppon pommitetut kaupunginosat raatotaloineen ahdistavatkin. Vielä hirveämpää on kuvitella, miten turvatonta tuolla olisi elää. On vaikea katsoa lapsien pelokkaita kasvoja ja silmiä, joita vilahtelee uutiskuvissa. Nyt, kun viikon hauras tulitauko on ohi, sama moukarointi on alkanut jälleen suurvaltojen avustuksella.
Syyria on vain yksi valtio, josta ihmisten on paettava voidakseen elää.

Liikuttavaa on ollut myös hyvyyden katseleminen. Kreikassa, jonka talous on valtavassa kriisissä ja ihmisten elintaso alhainen, kukkii välittämisen kaunis kukka, laajasti ja rajoittamatta. Pienet saarivaltiot ovat vastaanottaneet ja auttaneet merestä kuolemasta valtavan määrän ihmisiä. He ovat ottaneet turvattomat koteihinsa, osoittaneet aivan yksinkertaista välittämistä. Niissä tarinoissa, joita teevee on välittänyt, ei ole kysymys mistään ihmeellisestä, vain  välittämisestä, väliaikaisen yösijan antamisesta, tavallisesta elämästä, johon vieras on otettu mukaan.

Entä sitten meillä? Oma kotikaupunkini teki päätöksen, ettei meillä ole varaa ottaa vastaan yhden käden sormilla laskettavaa määrää perheitä. Siis mitä??? Ei ole varaa! En ymmärrä, miksi maahanmuuttajat lasketaan aina vain menoeräksi, eikä ajatella sitä, mitä kaikkea sosiaalista, henkistä ja pitkällä tähtäyksellä taloudellistakin merkitystä heillä voisi olla meille, jotka alamme kohta haista näissä omissa liemissämme. Näin sanoo sydämeni ja järkeni ja myös kristinusko, joka on minunkin uskontoni. Iso Kirja kehoittaa osoittamaan rakkautta ja vieraanvaraisuutta, ystävällisyyttä ja hyvää tahtoa kaikkia ihmisiä, mutta erikseen mainiten erityisesti muukalaisia kohtaan.

Kidutin itseäni katsomalla tv-dokumenttia elämästä niissä säilöntäkeskuksissa, joita australialaiset olivat perustaneet pienille saarille, mm. Naurun saarelle. Niissä pakolaiset elivät määrättömän ajan verkkoaitojen sisällä parakeissa aivan kuin vankeina. Meno oli kuin keskitysleirillä ja jo ennestään traumatisoituneet ihmiset kärsivät siellä tosi pahasti, Siis tosi pahasti.

Mikä meitä  ihmisiä oikein vaivaa?

Aloitin tämän tekstin kirjoitamisen pari viikkoa sitten. Tarkkaavainen lukija sen huomannee. Enkä nyt laita tähän yhtään kuvaa kauniista syksyisestä luonnosta. Menkää sinne itse. Ne kuvat eivät nyt vaan kuulu tähän juttuun. Jos osaan, liitän netistä tähän "Kanssakulkijan ikonin".En osannut :) Jos löydätte, katsokaa itse. Siinä Kristus on asettanut kätensä vieressä kulkevan ihmisen olkapäälle. Solidaarisuutta ja toisten kuormien kantamista on se. Siihen  meitä kehoitetaan.

2 kommenttia:

  1. Amen :( Niin sääli. Kaupungilla varaa moneen muuhun, mutta ei lähimmäisenrakkauteen.

    VastaaPoista
  2. Niin. Ajattelisin, että vieraan asian pelko on pohjimmainen syy. En tosin tiedä. Pelko on mielstäni huono isäntä päätöksenteossa.

    VastaaPoista